Hylkäämisaika tuntematon, vierailtu 2023
Autiotaloissa aikamatkailu on mielikuvituksen taidetta.
Jälkeenjääneiden tavaroiden perusteella piirtyy kuva siitä, millaiset ihmiset ovat nurkkia asuttaneet. Löytöretkeilijä on etsivä, joka kuvittelee mielessään mennyttä eläväksi.
Toisinaan ei tarvitse kuvitella.
Joitakin kilometrejä sukumme kesämökistä on punainen talo. Vähän liikennöidyn soratien varrella sijaitseva rakennus kätkeytyy puiden väliin.
Puusto on varttunut vuosi vuodelta isommaksi. Punamullasta on tullut haaleampaa.
Aivan lähellä on myös sukumme kotipaikka. Tarkistan etäisyyden vanhasta kartasta. Matkaa on parin kilometrin verran, jos oikaisee peltojen poikki.
Kartta lähes sadan vuoden takaa vilisee tuttuja talonnimiä. Täällä sukupolvet vaihtuvat – eivät suvut. Siksi tämän talon tarina ei ole vieras.
”Veikko [nimi on tässä tekstissä muutettu] oli vanhan kansan mies. Niitä maan hiljaisia.”
Näin kuvailee punaisen talon asukasta hyvää matkaa yli 80-vuotias vaarini, jonka syntymäpaikan lähellä punainen talo sijaitsee.
Veikko oli vaariani vanhempaa ikäpolvea, 1800-luvun loppuvuosina syntynyt. Hänen juurensa olivat saman kylän mullassa ja syntymäkoti vain kilometrin tai kahden päässä punaisesta talosta.
Usein sunnuntaiaamuisin Veikko taivalsi peltojen poikki sukuni kotitilalle. Sieltä hän ja vanhemmat sukulaismieheni lähtivät porukalla onkimaan. Hyvä kala-apaja oli läheisellä järvellä.
Jos kalaonni oli myötäinen, päivä kruunattiin kokkaamalla narratut hauet ja ahvenet ruoaksi. Istuttiin ruokapöytään kiireettä.
Kun Veikko palasi vaimonsa luokse punaiseen taloon, kesäilta oli jo hämärtynyt. Repun pohjalle oli paketoituna pari särkikalaa kissojen iloksi.
Saalis oli sunnuntaisissa onkipäivissä sivuseikka. Tärkeintä oli olla yhdessä.
Myös vaarini muistaa Veikon oivallisena juttumiehenä.
Mutta mitä miehen mielessä liikkui, kun keskusteluun vavan varressa tuli tauko?
Yksi arvaus löytyy punaisesta talosta. Pitsipeitteiselle hyllykölle on asetettu kaksi valokuvaa, kynttilänjalka ja pienikokoinen Suomen lippu. Lipun vieressä lepää kehystetty kirje.
”Velvollisuutenani on ilmoittaa, että Lauri on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne”, ylipäällikkö Mannerheimin allekirjoittamassa kirjeessä todetaan.
Kirjeessä mainittu henkilö on Veikon ainoa poika. Viesti on päivätty vuoden 1944 marraskuulle eli jatkosodan jälkeiseen aikaan. Kuolinpaikka on verkkotietojen perusteella vankileirillä syvällä Neuvostoliitossa.
Muisto ainoasta pojasta on talossa kunniapaikalla. Tuskin ajatukset ovat irtautuneet murheellisesta muistosta edes aurinkoisina sunnuntaipäivinä.
Vilkkain elo punaisessa talossa vaimeni 1970-luvulla, kun Veikko ja hänen vaimonsa kuolivat muutaman vuoden välein.
Tämän jälkeen taloa on käytetty kesäpaikkana. Viimeisimmät jäljet ovat yli kymmenen vuoden takaa.
Suurin osa tavaroista ja sisustuksesta vaikuttaa olevan ajoilta, jolloin Veikko vietti teki onkireissuja sukumme miesten kanssa.
Rauha punaiselle talolle ja vanhan kansan onkimiehelle.
Pidätkö sivustosta? Pidä siitä Facebookissa.
Seuraa uusimpia löytöretkiä hylättyihin rakennuksiin eri puolilla Suomea.
Katso myös muut autiotalot ja paikat Suomesta.