Suljettu 1960-luvulla, vierailtu 2026
Epilektikko, rikollinen, mieleltään sairas, yksi heikkolahjaiseksi luokiteltu ja monta vähävaraista vanhusta.
Täällä he olivat jokapäiväisiltä katseilta piilossa mutta kuitenkin kyläläisten silmälläpidon alaisina – 11 vaivaistalon asukasta.
Matkaa kirkolle oli kaksi kilometriä. Asukkaat elivät yhteisön ulkokehällä.
1800-luvun Suomessa hyvinvointi oli ylellisyystavaraa. Köyhän asema ei ollut kaksinen.
Kunnat velvoitettiin pitämään huolta vain sellaisista vähävaraisista, jotka eivät kyenneet työhön. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi orpoja, vammaisia ja sairaita. Muiden oli huolehdittava elatuksestaan itse.
Köyhäin- eli vaivaistaloihin asutettiin sekä työkyvyttömiä että työhön kykeneviä. Jälkimmäiset saivat asuinsijan työpanosta vastaan. Siksi monet vaivaistaloista rakennettiin viljelysmaiden ääreen kyläkeskusten laidoille. Niistä tuli köyhäinvoimalla toimivia kunnallisia maatiloja.
Toinen syy sijaintiin etäällä asutuksesta ei ole tallentunut kunnallislautakuntien ja vaivaishoitolautakuntien pöytäkirjoihin. Vaivaistalo oli näppärä keino piilottaa epätoivottu aines kyläkuvasta.
Samalla työhön kykenevät asukkaat saatiin tuottamaan, tai niin oli ainakin tarkoitus. Se merkitsi säästöä.
Ei ole ihme, että vaivaistalojen perustamisesta tuli suoranainen villitys. Vuoteen 1905 mennessä oli pykätty jo yli 130 köyhäintaloa.
Myös eräässä pienessä ruotsinkielisessä kunnassa intoiltiin 1900-luvun alussa vaivaistaloasiasta. Malli haettiin naapuripitäjästä.
Paikka köyhäintalolle löytyi sopivan syrjästä.
Taloon tehtiin tilat kymmenelle asukkaalle, keittiö, ruokailusali ja huoneet laitoksen johtajalle. Pihaan nousi navetta, pari latoa ja pyykkitupa.
Vaivaistaloon haettiin nainutta mutta lapsetonta johtajaa. Vaimoa tarvittiin avuksi talon toimissa. Vuotuiseksi palkaksi luvattiin tuhat markkaa eli nykyrahassa hieman yli 5 000 euroa.
Elämä kaksikielisen pikkukunnan vaivaistalossa oli ankaraa. Rikkomuksista rankaistiin.
Talon säännöissä oli kielletty esimerkiksi lattialle sylkeminen ja tottelemattomuus ruokailuhuoneessa. Eräs naispuolinen asukas määrättiin kahdeksi tunniksi selliin kiroilusta.
Joskus eristykseen saatettiin määrätä jopa koko vuorokaudeksi.
Ruokaa tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Tyypillisesti lautasella oli perunoita ja silliä tai puuroja. Joskus syötiin papu- tai lihasoppaa. Ravinto vaikuttaa kovin kevyeltä maatilan töiden kuluttavuuteen nähden.
Sähköt ja puhelin taloon saatiin vasta 1920-luvulla.
Uudistuksista tärkein oli luultavimmin se, että alkuvaiheessa köyhäintaloa asuttaneet mielisairaat muuttivat omaan rakennukseensa jo 1910-luvun puolivälissä.
Mieleltään sairaiden rakennus noudattelee samaa tyyliä kuin vaivaistalokin. Ainoa ero on, että sen ikkunat ovat ahtaat ja niitä halkoo ruutuja peittävä poikkipuu.
Syy erikoislaatuisiin ikkunoihin lienee karkureissujen estäminen. Kerrotaan, että ei ollut tavatonta havaita karkureita harhailemassa läheisissä metsissä.
Mielisairaalarakennus purettiin 1980-luvulla. Siitä muistona ovat vain valokuvat.
Kun itsenäistyneessä Suomessa nuijittiin vuonna 1922 läpi köyhäinhoitolaki, oli jo käynyt selväksi, että vaivaistaloista ei ollut kuntatalouden ihmerohdoksi. Maatilojen ylläpitäminen oli kallista eikä kovin tuottoisaa.
Usein köyhäintaloissa tarvittiin ulkopuolisia palkollisia, sillä vanhat ja sairaat eivät olleet satoisaa työväkeä.
Vuoden 1922 laki muutti vaivaistalot virallisesti kunnalliskodeiksi, joihin asutettiin vähävaraisia vanhuksia ja mielisairaita.
Vaivaistalon käsite jäi toki elämään ihmisten puheenparteen. Niin kävi myös pienessä kylässä lähellä rannikkoa.
1960-luvulla vaivaistalot olivat orastavassa hyvinvointi-Suomessa köyhäinhoidon esihistoriaa. Oli siirrytty holhoamisesta hoidon aikaan.
Kunnalliskodit oli korvattu vanhainkodeilla, joissa osa asukeista maksoi hoivapaikastaan itse. Laitosmaisen ja tehokkaan vanhustyön aikakaudella ikäihmisten asuttaminen maatiloille oli epäilemättä kallista ja epäkäytännöllistä.
Sosiaaliministeriön tarkastava lääkäri teki pienen kunnan vaivaistalon tiloihin katselmuksen 1960-luvun alkuvuosina. Hän ei ollut näkemäänsä tyytyväinen.
Ensin suljettiin mielisairaalapuoli. Sen potilaat siirrettiin läheiseen kaupunkiin.
1960-luvun lopulla lakkautettiin lopulta myös entinen vanhainkoti. Rakennus on ollut siitä asti tyhjillään.
On harvinaista löytää Suomesta rakennus, joka on ollut autio yli 50 vuoden ajan. Siihen nähden se on pysynyt ryhdikkäänä.
Kukat pihalla ovat villiityneet. Ikkunoissa kahisevat niiden suojaksi asetetut pressut. Pääsy kielletty -kyltti on niin haalistunut, että viestin ymmärtääkseen tekstiä on tarkasteltava lähietäisyydeltä.
Jos tekoäly kuvittelisi kotimaisen kummituslinnan, se voisi näyttää tältä.
Vaivaistalon pohjapiirustus hahmottuu helposti. Rakennus jakautuu kahteen asuinsiipeen, joiden käytävillä ovat numeroidut asukashuoneet. Ne ovat kooltaan melko isoja.
Romun seasta pilkistää Suomen Merimieskirkon julkaisu Joulu ulapoilla ja kotona vuodelta 1942. Lehti kertoo kulkurielämästä, siitä, millaista on viettää joulua merillä etäällä kotilieden lämmöstä.
Merimiesten tunteet ovat saattaneet olla köyhäintalon asukkaille samaistuttavia. Asuinpaikka se heille oli, joillekin jopa vuosikymmenten ajan. Mutta koti – tuskin.
Pidätkö sivustosta? Pidä siitä Facebookissa.
Seuraa uusimpia löytöretkiä hylättyihin rakennuksiin eri puolilla Suomea.
Katso myös muut hylätyt sairaalakohteet ja paikat Suomesta.